Mendrada

Kerroin aikaisemmin Mendradasta, jonka äidillä ei ollut varaa viedä lastaan lääkäriin. Mendrada kärsi siis malariasta, aliravitsemuksesta ja anemiasta. Tyttö oli lähes luuta ja nahkaa. Jalat olivat veltot, eikä tyttö juuri liikuttanut käsiäänkään.

Maksettiin Kathleenin kanssa lääkärikäynti, lääkkeet ja toivottiin parasta. Ostettiin pikkuselle säännöllisesti lisäravinteita. Ja kappas, ei menny kauankaan kun tytön vointi lähti huimaan nousuun. Innolla aina odotti, että minkä näköinen tyttö sitä odotti äitinsä sylissä kun astuttiin sisään orpokodin ovesta.

Mendrada alkoi liikutella jalkojaan, syödä itse, ja kasvoilla alkoi näkyä muutakin kuin riutunut ilme. Posket alkoi pyöristyä ja kylkiluut mennä piiloon. Äidinkin käytös meitä kohtaan muuttui silmin nähden. Alkuaikoina äiti oli lähes aina orpokodissa ollessamme huonotuulinen, eikä hän juuri hymyillyt. Nyt hän ottaa meidät aina vastaan iloisesti tervehtien ja kuulumiset kysellen.

Jatkettiin lisäravinteiden ostamista. Oli ihana nähdä miten pikku neiti alkoi saada virtaa kroppaansa. Ennen tuo niin vaitonainen ja eloton lapsi seisoo nyt omillaan jaloillaan, nauraa, hymyilee, leikkii ja ottaa kontaktia muihin lapsiin. Ensi askelia odotellessa. Voitte varmaan kuvitella miten onnellisia kaikki ollaan. :)

:)

Sairaalaharkkaa ja lasten kanssa touhuilua

Alotin 20.pv harkan Mbwenin sairaalassa. Ekan viikon olin aikuisten osastolla ja nyt oon synnytysosastolla. Tykkään niin paljon enemmän olla synnärillä. Aikuisten osastolla näin paljon haavanhoitoo. Se oli aika brutaalia katottavaa välillä... Esimerkiks (vaan yks niistä kivuliaista haavanhoito tarinoista...) yhellä miehellä oli koko pohje paljaana selluliitin takia, joten sillä näky kaikki lihakset ja luut. Haavahoitaja vaan kylmän viileesti ilman mitään kivunlievitystä otti likaset sideharsot pois, puhisti sen jalan märällä sideharsolla, ja peitti jalan taas sideharsolla. Voitte kuvitella miten kivasti se sideharso imasee siihen jalkaan kiinni ja miten kivalta se tuntuu repiä pois taas seuraavalla kerralla. Koko sen haavanhoidon ajan se mies tärisi ja voihki kivusta. :( Mutta eipä sille voi mitään kun tarvikkeet on mitkä on. Jos sitä hommaa ei hoidettais niin kävis vielä huonommin.

Potilashuone, ai mitkä väliverhot, ai mikä yksityisyys?

1.vuoden sairaanhoitajaopiskelijoita

Sairaanhoitajaopiskelijoita, mutta toisesta koulusta.

Ohjausta täällä ei automaattisesti saa, mutta jos kysyy ja jos hoitaja sattuu osaamaan englantia, niin kyllä ne sitten neuvoo. Opiskelijoita on samaan aikaan osastoilla varmaan 10, joten jos haluaa tehä jotain niin pitää koko ajan olla tyrkyllä. Täällä opiskelijat saa hoitaa paljon asioita itsenäisesti, esim. lääkehoidon... Tuntuu aika hurjalta. Ekan viikon olin myös leikkaussalissa. Näin mm. sektioita, jotka täällä voi tehä hoitaja, välillä niitä hoiti lääkäri. Steriiliys leikkauksissa on vähä eri luokkaa ku kotipuolessa, mutta parhaasa ne tekee ja ilmeisesti hyvällä menestyksellä.

Tätä 69v. herrasmiestä nään sairaalalla melkein joka päivä. Kertoi opiskelleensa aikoinaan 5 vuotta Venäjällä ja työskennelleensä hallituksessa Darissa. Btw, coolein pyörätuoli ikinä.

Synnärillä oon nähny jo monta synnytystä, avustanu niissä ja oppinu paljon enemmän verrattuna siihen toiseen osastoon. Motivaatiokin löysi tiensä takasin kotiin, joten odotan aina innolla seuraavaa päivää.

Yksi synnärin potilashuoneista

Synnytyssali

Pieni tyttövauva 18v. äitinsä sylissä

Viime tiistaina pidettiin karaokeilta, jolla kerättiin rahaa Bunjun orpokodille. Pyydettiin jokaiselta osallistujalta 5000shillinkiä ja saatiin yht. 175 000tzs. :)) Oli kyllä tosi hauska ilta. Karaokevetoja kuultiin swahiliks, tanskaks, englanniks, suomeks ja "koreaks". :D Perjantaina vietiin Bunjun orpokodin lapset pelaamaan jalkapalloa läheiselle kentälle. Kyllä taas lämmitti sydäntä kun ensimmäiseksi kentälle tultua lapset juoksi innoissaan kiekkaa ympäri hiekkakenttää. :) Ne lapset ei kovin usein pääse leikkimään orpokodin ulkopuolelle. Perjantaina iltapäivällä taas vietiin Kunduchin orpokodin lapset rannalle. Voi sitä ilon määrää. :D

Näin saa kuljetettua 20 lasta rannalle!

Btw, se rahankeräys ei onnistu, koska en yksityishenkilönä voi saada rahankeräyslupaa vaan se pitäs hankkia jonkun organisaation kautta. :/ Yritetään kuitenkin Annin ja Hannan kanssa etsiä Suomesta pysyvämpiä sponsoreita orpokodille.

Ps. Oon tässä nyt 1,5h pelleilly näitten kuvien kanssa enkä saa niitä asettumaan, joten olkoot. :D

Paratiisi

13.päivä lähdettiin viideksi päiväksi Sansibarille. Voi vitsi mikä paratiisi! Niin niin kauniita arabityylisiä rakennuksia ja pikkukujia, turkoosi meri ja valkeet hiekkarannat. Oli kyllä ihan mahtavat viisi päivää!

Perjantaina käytiin Prison Islandilla ihmettelemässä kilpikonnia ja meren keskellä olevaa hiekkasärkkää, joka peittyy kokonaan piiloon nousuveden tullessa. Se hiekkasärkkä oli jotain ihan uskomattoman kaunista. Kaistale hiekkaa keskellä turkoosia merta. Snorklasin ensimmäisen kerran elämässäni ja näin koralleja. Oli aika jännittävää kun oltiin syömässä lounasta ja vesi alko olla jo kolmen metrin päässä ruokapaikasta. Piti kiirehtiä takaisin veneeseen.

Hiekkäsärkällä

Osa kilpikonnista oli melkein 200-vuotiaita ja toooosi isoja. Ikä oli kirjoitettu sinisellä kuoreen.

Mentiin yöksi Kendwa Rocks nimiseen paikkaan, joka oli ehkä puolentoista tunnin ajomatkan päässä Stone Townista. Seuraavana päivänä siellä oli Full Moon -juhlat. Ennen juhlia käytiin veneajelulla ihastelemassa auringonlaskua ja löhöiltiin rannalla. Sunnuntaina suunnattiin Art in Tanzanian Sansibarin vapaaehtoistalolle, joka on noin vartin ajomatkan päässä Stone Townista. Käytiin myös iltatorilla testaamassa paikallisia erikoisuuksia ja elokuvafestareilla katsomassa pari elokuvaa. Oli aika hauska kun joka kerta kun elokuvassa oli seksikohtaus, valkokangas pimeni ja ihmiset huusivat ja vislasivat. :D

Veneajelu Kendwa Rocksilla

Kokki Zanzibar pizzan teossa iltatorilla

Maanantaina luvassa oli tutustuminen mausteviljelmälle. Oli kyllä tosi mielenkiintosta! Suosittelen käymään jos joskus on mahdollisuus. Sain esim. tietää, että Vicks tehdään kanelipuun juuresta ja itse juuri haiseekin ihan Vicksille. :D Saatiin maistella ja haistella vaikka mitä. Loppupäivän kiertelimme ostoksilla.

Mr. Spice ja kaakaopuu

Tiistaina mentiin taas Stone Towniin ostoksille. Mulla oli akku vähissä puhelimessa. Ja tietenki eksyin muista. :D Oltiin yhessä kaupassa ja sanoin, että käväsen tuossa viereisessä mekkokaupassa. Kun sitte tulin takasin, en enää löytäny ketään, vaikka tosiasiassa kaverit olikin ollu koko ajan jossain niistä kaupoista. En vaan ollu huomannu, koska osa niistä kaupoista on tosi pimeitä sisältä. Yritin soittaa, mutta en saanu kehenkään yhteyttä. Sitten loppu akku. :D Mulla oli Amyn järkkärikamera kaulassa, älypuhelin käessä ja paksu nippu rahaa ostoksia varten lompakossa. Jes, hyvä minä. :D Oon yksin sokkeloisessa kaupungissa ja mulla ei oo hajuakaan miten löydän täältä muut. Aattelin vaan, että okei, älä näytä eksyneeltä.

Noh sitten lähin suunnistamaan kohti kalatoria, koska meillä oli puhe mennä seuraavaksi sinne ja aattelin, että ehkä muut meni eeltä ja luuli, että tuun perässä. Eräs paikallinen mies onneks ystävällisesti opasti sinne kun oli menossa samaan suuntaan ja yritti auttaa kavereitteni etsimisessä. Muita ei kuitenkaan näkyny ja apua tarjoavien miesten määrän perusteella aloin näyttää jo liian yksinäiseltä ja eksyneeltä, joten menin kertomaan tilanteestani kahdelle länsimaalaiselle naiselle, jotka seisoivat kalatorin kupeessa. Heidän paikallinen kaverinsa opasti minut ystävänsä puhelinliikkeelle, jossa sain ladata ilmaiseksi virtaa puhelimeeni ja pystyin soittamaan kavereilleni. Tämä myyjä sitten halusi vielä laittaa kaverinsa saattamaan minut apteekille, jossa oli tarkoitus tavata muut. Kyllä naurettiin kun vihdoin löysin heidät. Loppujen lopuksi en ollut eksyksissä kuin puoli tuntia, kiitos erittäin erittäin ystävällisten ihmisten. Muuten olisin varmaan seilaillut yksin ympäri kaupunkia puoli kolmeen asti, jolloin lauttamme oli tarkoitus lähteä takaisin Dariin.

Olin oikeastaan koko ajan pelkästään huvittunut tilanteesta, mikä oli aika uutta, koska normaalisti olisin varmaan hätääntynyt nopeasti. Oli vain sellainen tunne, että kaikki järjestyy. Ja koko tilanne tuntui vaan niin koomiselta. Pitihän se arvata, että jotain tapahtuu juuri minulle, ei uutta. :D Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

So many feelings but not enough words.

Huh kun aika rientää. Kolmas viikko kohta takana, mutta tuntuu, että oisin ollu täällä kauemmin. Tänne kirjottaminen tuntuu vaikeelta. Puhuttiin asiasta muitten tyttöjen kanssa, ja ongelma on se, että ei oikeen tiiä pitäskö kirjottaa siitä mitä teen täällä vai siitä miten koen sen kaiken mitä teen ja nään. Fiilisten kertominen kuulostaa helpolta, mutta onki loppujen lopuks yllättävän vaikeeta. Täällä kokee niin monenlaisia tunteita yhtäaikaa, mutta kun mietin miten niistä kerron, tuntuu, että kuulostan kliseiseltä, vaikka kaikki mitä koen on täällä totta. Esimerkiksi orpokodissa, jossa olen aamupäivisin, ei ole tällä hetkellä ruokaa lapsille. Silti ihmiset ovat iloisia ja heistä huokuu onni. Samaan aikaan koen itsekin onnellisuutta, mutta myös surua. Asioita on vaikea pukea sanoiksi. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin tänne täytyy tulla itse ennen kuin voi ymmärtää täysin sen mitä ihmiset täällä kokee ja näkee. Mutta se siitä. :) Ripottelen tänne tekstin sekaan kuvia viime ja tältä viikolta.

Muistipelin pelailua Bunjussa

Eric opetuspuuhissa

Viime viikko hurahti Bunjun ja Kunduchin orpokodeissa opettaen ja leikkien. Melkein joka ilta ruuan jälkeen istuttiin iltaa lähibaarissa Fanta Passion-limsoja (<3!) lipitellen. Loppuviikosta käytiin illalla syömässä Rudy's Farm nimisessä paikassa, koska oli Charlotten viimenen ilta täällä. Perjantaina Mechak, paikallinen kaverimme, kutsui meidät mukaansa ystävänsä synttärijuhliin. Lauantaina taas olimme toisen paikallisen kaverimme Adamin vanhempien juhlissa, kävimme rannalla ja klubilla ja sunnuntai meni rentoillessa.

Ylhäältä vasemmalta Amy, Alfred Mechak, Anni, Kathleen, Johnsson, Helen ja minä

Viime viikolla tänne tuli kaksi suomalaista. Muut vapaaehtoistyöntekijät on Kanadasta, Englannista, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Ihan loisto porukkaa. Tämä viikko on ollu oikeen mukava. Kaksi yhdysvaltalaista lääkäriopiskelijaa, Andy ja Cody teki keskiviikkona terveystarkastuksia Bunjun orpokodin väelle. Suurin osa lapsista voi hyvin, mutta osalla oli ollut matala veren happipitoisuus. Pojat sanoivat käyvänsä orpokodissa uudestaan ja jos tilanne ei ole parantunut, lapset viedään tarkempiin tutkimuksiin. Oon niin iloinen, että Andy ja Cody on täällä auttamassa. :) Päivän päätteeksi otettiin yhteiskuvia ja lapset laulo meille. Oli vaikee piätellä itkua, koska se oli niin koskettavaa.

Andy ja Cody tekemässä terveystarkastuksia

Mendrada voi päivä päivältä paremmin. :)) Tyttö on selvästi eloisampi kuin 2 viikkoa sitten.

Anni toi Bunjuun hyppunarun :)

Jonas, ihana ADHD vekara <3 Jonas sai pienenä napanuoran katkaisun yhteydessä infektion, joka levisi aivoihin. Luultavasti tästä syystä pojalla on käyttäymishäiriöitä.

Tyttöjen kanssa paikallisen tanssin opettelua

Neema Kunduchin orpokodista

Pikku rumpali Kunduchissa

Torstaina olin orpokodin lisäksi HIV-seminaarissa, jossa kerroimme nuorille mitä HIV on jne. Materiaali on valmiina, joten ei tarvinnut kun lukea ja Mechak käänsi puheemme swahiliksi. Tapasin myös Sifan, joka on perustanut Bunjun orpokodin. Paikan virallinen nimi on Sifa Group Foundation. Hän kertoi, että tilat ovat liian pienet ja rahaa ruokaan ei ole tarpeeksi. Kuten jo aiemmin kerroin, tälläkin hetkellä ruoka on loppu lauantaihin saakka kunnes paikalliset taas lahjoittavat riisiä.

Yhteiskuva Bunjussa

Orpokoti tarvitsee siis jonkun sponsoroimaan toimintaansa. Suuremmille tiloille on todella suuri tarve, koska kaikki lapset eivät mahdu nykyisiin tiloihin. Sifa itse antaa rahaa omasta palkastaan ja lisäksi hän saa rahaa ystäviltään. Aiomme kehitellä jotain Kathleenin kanssa, jotta orpokodista kuulisi useampi ihminen ja se saisi sponsorin. Aiomme luultavasti myös järjestää keräyksen. Siispä, jos keräys mahdollistuu, olisitteko halukkaita lahjottamaan rahaa orpokodille? :) Lahjoitettavan summan ei tartte todellakaan olla suuri, esim. euro per henkilö auttaa jo paljon jos saamme suuren joukon ihmisiä osallistumaan. Kuten täällä on tapana sanoa, TIA= This is Africa, mutta silti. Tarve on yksinkertaisille asioille, jotka meille ovat itsestäänselvyyksiä, mutta joihin täällä ihmisillä ei vain ole yksinkertaisesti rahaa.

Kuulumisia ekan viikon jälkeen

Reilu viikko takana ja arkeen päästy kiinni alun sopeutumisvaikeuksien jälkeen. Päivät täällä menee tosi nopeesti ja elo on lepposaa. Tanskalaiset lähti, joten vaihdoin huonetta. Nyt olen kahden englantilaisen ja yhden kanadalaisen kanssa samassa huoneessa. Vapaa-aikani vietän heidän kanssaan. Useimpina päivinä olemme menneet paikalliselle rannalle.

Tiistaina aloitin Bunjun orpokodissa. Oon siellä ma-pe aamupäivät seuraavat neljä viikkoa. Orpokodissa on n. 30 lasta, joista osalla vanhemmat ovat jo kuolleet ja osalla vanhemmat ei pysty huolehtimaan lapsistaan. Art in Tanzania aloitti orpokodin sponsoroimisen kaksi vuotta sitten ja itse orpokoti on perustettu n. 5 vuotta sitten. Ruoka tulee lahjoituksina paikallisilta, mutta suurin osa ruuasta on riisiä. Vihanneksia lapset saavat noin kaksi kertaa viikossa. Orpokodin lapset jättävät kun ovat käyneet koulun eli noin 20-22-vuotiaina. Koulunkäynti maksaa n. 2000 shillinkiä per päivä. Yksi Art in Tanzanian entisistä työntekijöistä on maksanut koulunkäynnin vanhemmille lapsille.

Orpokodissa nuorimpia lapsia (3-12v) lapsia opettaa 22-vuotias Eric. Hän työskentelee vapaaehtoisena. Ihan uskomattoman hienoo, koska Eric voisi olla töissä jossain muuallakin, tai opiskelemassa itsekin. :)

Eric

Käyn Bunjussa huonekaverini Kathleenin kanssa. Tälle viikolle olemme tehneet opetussuunnitelman, jonka toteuttamisessa Eric auttaa meitä. Opetus on haastavaa, koska tilat ovat pienet, lapsia on paljon ja ikähaarukka on suuri. Lisäksi lapsilla ei ole kunnon kouluvälineitä. Olin järkyttynyt kun menin orpokotiin tiistaina ensimmäisen kerran, koska kaikilla lapsilla ei ollut tunnilla edes kyniä. Olen niin iloinen, että otin mukaani kyniä, kumeja ja terottimia, jotka Laura (KIITOS!!! :)) lahjotti. On niin tärkeetä saada nämä ihanat lapset oppimaan englantia. Vanhimmat lapsista osaavat vain muutaman sanan ja nuorimmat eivät sitäkään.

Viime viikolla veimme myös erään orpokodin lapsista lääkäriin. Tytön nimi on Mendrada ja hänen äitinsä on töissä orpokodissa. Mendrada on ollut kipeänä jo kuukauden, mutta äiti ei ole voinut viedä häntä lääkäriin, koska hänellä ei ole rahaa. Kun kuulimme asiasta päätimme Kathleenin (huonekaverini, joka käy myös Bunjussa), että maksamme lääkärikäynnin ja lääkkeet (yht. 90 000 shillinkiä eli noin 20e molemmilta). Kumpikaan meistä ei olisi voinut antaa asian olla, koska emme olisi voineet katsoa vierestä kun tyttö kuolee. Ja 20 euroa on aika vähän ihmishengestä... Lääkärissä selvisi, että Mendrada kärsii aliravitsemuksesta, anemiasta ja malariasta. Kuten kuvasta näkyy, hän on todella aliravitun näköinen. Mutta nyt hän sai lääkkeet, joten toivotaan, että hän paranee pian.

Mendrada äitinsä sylissä

Bunjusta palaan takaisin talolle yhteen mennessä syömään lounaan. Iltapäivällä käyn toisessa orpokodissa tai opetan toisten kanssa HIV-projektissa talolla. En tiedä mikä Bunjussa kiehtoo, mutta en tiedä miten voin jättää sen paikan neljän viikon jälkeen. Jotain erityistä niissä lapsissa on, koska samaa en koe Kunduchin orpokodissa. :)

Perillä ollaan!

Täällä sitä ollaan ja hengissä vieläpä! :D Lennot meni yllättävän hyvin, vaikka panikoin etukäteen, että miten löydän oikeille porteille. Lensin siis Kpo-Hki-Tukholma-Addis Abeba-Dar es Salaam. Olotila vaihteli koko matkan ajan innostuksesta itkuun. Matkalla tuli kohdattua monta ystävällistä ihmistä. Darissa kentällä oli vastassa Art in Tanzanian työntekijä auton kanssa. 

Matka kentältä tänne Bahari Beachille tuntu pitkältä. En tiiä kauanko aikaa meni kun ei tullu kelloa katsottua. Ympärillä oli niin paljon kaikkee uutta ihmeteltävää. Liikenne oli melko sekavaa ja ihmisiä kulki tien yli ja autojen seassa miten sattui. Kaiken maailman kaupustelijoita kierteli pysähdyksissä olevien autojen ikkunoilla ja kerkesin kuulla ensimmäiset valkonaama huudotkin. Myös tienvarret oli täynnä kauppiaita. Ilma oli tukahduttavan kuuma. Matkalla näin asutusta alkeellisista hökkeleistä korkeilla muureilla aidattuihin hienoihin kivitaloihin. Aluksi pidin laukkua sylissäni, mutta kuski kehotti laskemaan sen piiloon, koska auton ikkunat olivat auki ja joku olisi voinut tulla repimään laukun sylistäni.

Hotellille päästyä olo oli sekava pitkän matkustamisen ja tuntemattoman ympäristön vuoksi. Majotuin samaan huoneeseen neljän tanskalaisen tytön kanssa. Mukavia tyyppejä. Tosin ovat lähdössä piakkoin. Kävin "suihkussa" ja vaihdoin hiestä märät vaatteet sekä purin tavarat. Kohta pääsee syömään! Tänään on luvassa myös erään työntekijän läksiäisjuhla. Täällä on jo ihan pilkko pimeetä!

"En varmasti lähe yksin sinne Afrikkaan!"

Niimpä niin. Noin sitä tuli vannottua vielä viime vuoden puolella. Lähtö olisi huomenna. Oon siis lähdössä kolmen kuukauden harjoitteluvaihtoon Tansaniaan Dar es Salaamiin. Paluu on 1.8. Tarkoituksena olisi tehdä Darissa 7 viikon perhehoitotyön harjoittelu ja kolme viikkoa gerontologisen hoitotyön harjoittelusta. Ensimmäisenä harjoittelupaikkana on kolmen viikon ajan orpokoti. Sen jälkeen olisi tarkoitus mennä HIV-projektiin viikoksi. Kolmas harjoittelupaikka olisi kahden viikon ajan sisätautiosasto ja viimeisenä on suunnitelmissa mennä neljäksi viikoksi synnytysvuodeosastolle. Harjottelupaikat ja majoituksen järjestää Art in Tanzania -järjestö, jonka vapaaehtoistyöntekijöiden hotellilla Dar es Salaamissa tulen asumaan seuraavat kolme kuukautta.

Tänne turisen sitten kuulumisia. Huomenna se siis alkaa, elämäni suurin seikkailu. Jännittää, pitäkää peukkuja! :D


Mut mihin kulkemassa ja mitä tulee vastaan tietää ja tuntee vasta, kun lakkaa kuulemasta mitä tietää luulevansa, muut puolest tai vastaan Seuraa mun kengänkärkii, matkaan vaan selvä järki En tarvii reitille edeltäjien kengänjälkii Enkä tääl pelkää kärsii, jos meinaa mennä läpi ja miksei mentäisi
(Siivet auki - Timi Lexikon)